Siitä on nyt puoli vuotta ja 5 päivää. Lehdessä luki, että mopopoika on kuollut. Äiti sanoi: "Toivottavasti sä et tunne sitä." Kaveri tiesi etunimen, mut luulin et se olis se toinen, se, jota en tunne yhtään. Kävelin kouluun sisään ja porukat itki. En vieläkään tajunnu. Portaat ylös ja tuttuun pöytään. Siinä kuulin luokkakavereilta, että poika oli se, jonka kaikki tunsi, myös minä. En kuitenkaan tuntenut niin hyvin, että siinä olisi heti itku tullut. Pari sanaa oli vaihdettu joskus... Mutta sitten tunnilla rehtorin puhe keskusradiosta uppos takaraivoon. Se on oikeesti kuollu. Sitten tuli itku, eikä se loppunutkaan melkein koko päivänä. Koko koulu oli ihan hiljaa, paitsi seiskat, ei ne mitään ymmärtäny. Tytöt itki, pojat tuijotti. Opettajat tuli halaamaan. Iltapäivällä vietiin kaverin kanssa kynttilä kuolinpaikalle. Pojan kaverit istui siellä ja jutteli hiljaa, osa itki. Ne oli siellä vielä 2 viikkoa myöhemmin, kun vein toisen kynttilän. Joku sanoi, että niitä istui sielä koko kesän. Mentiin vielä laiturille istumaan ja puhumaan. Monta tuntia juteltiin kaikesta. Myös kaverin itku loppui jossain vaiheessa, se oli tuntenut pojan paremmin. Seuraavana päivänä pojalle istutettiin puu koulun pihaan. Sen tyttöystävä ja sisko oli siellä. Niiden suru oli kamalaa katsoa. Muutama päivä, niin se poika oli päässy peruskoulusta. Se ei saanu niitä.

R.I.P you who ride with a moped in heaven now. Have a nice time in there and remember us.